They drive by night.

Minun unirytmini on ottanut askeleen pahempaan suuntaan. Nyt normaali nukkumaanmenoaika on kello viisi aamulla. Lisäksi olen nukkunut muutaman viime yön varsin huonosti, ilmeisesti tämä aika ei vaan enää sovi minulle.

Miksi sitten valvoa näin myöhään? Valveillaoloaika tekee siitä sen arvoista. Nyt parina yönä ollaan tehty pitkiä kävelylenkkejä keskellä yötä, lähistöllä sijaitsee Esson baari, mistä saa hyvää kahvia ja yllättävän kohtuuhintaista yöruokaa. Näinä öinä voisin väittää olleeni onnellinen. Unirytmi siis tuskin korjaantuu ihan lähiaikoina.

Päivän paperinkeräyslöytöjä olivat kirjat Marlene Dietrichistä ja maailmansodista. Tuhmat ihmiset, kirjoja ei vaan heitetä pois, ajatelkaa kaikkia niitä kehitysmaiden lapsia, jotka söisivät ne ilomielin ja te vaan viskaatte ne roskiin!

Lihava mies laihtuu.

Nelosella on ilmeisesti menossa laihdutusdokumenttien sarja, eilen vuorossa oli Fat Man Slim, kertomus nelikymppisen mainosmiehen Paulin laihdutusvuodesta.

Paul onnistuikin pudottamaan 64 kiloa. Sitä miten se tarkalleenottaen tapahtui ei koskaan kerrottu. Alkuvaiheen ruokailuista mainittiin jotain, tehtiinpä jopa kanawokkia (eräs suosikeistani) ja loppupuolella selkeästi keskityttiin kuntosalitreeneihin. Periaatteessa kyseessä oli motivoiva ohjelma, joka näytti, että on mahdollista kääntää elämä täysin ympäri. Ainakin jos on varaa muuttaa uudelle paikkakunnalle, ottaa sapattivuosi ja tehdä kuntoilusta työtä.

Se, mikä minua tässä dokumentissa häiritsi, oli Paulin asenne itseensä. Kilojen karistessa ei mies tuntunut voivan juurikaan sen paremmin henkisesti, paras kehu mitä hän sai itsestään sanottua oli "inhoan itseäni hieman vähemmän". Viimeisessä punnituksessa 64 kilon jälkeen hänen ensimmäinen reaktionsa puntarin lukemaan näytti olevan hiljainen pettymys, vasta hetken päästä hän sai väännettyä kasvoillensa pienen hymyn ja todettua, että "joo, se kelpaa". Katsoessaan vuoden alussa kuvattua videota Paul näytti todella vihaavan lihavampaa muotoaan ja toisti moneen kertaan, kuinka ei käsittänyt kuinka oli voinut päästää itsensä siihen kuntoon ja kuinka hän ei ennen käsittänut miten kamalalta hän näytti. Mikäli hän huomasi pitävänsä itsestään liikaa laihdutuksen tuloksena, Paul kertoi hyppivänsä alasti peilin edessä - joka hänen mukaansa karistaa turhan itsetunnon.

Vaikuttaisikin siltä, että Paulilla on muitakin ongelmia kuin hänen kilonsa. Mies on menestynyt työssään, ollut naimisissa 15 vuotta ja pudottanu 64 kiloa, eikä hän silti vaikuttanut tyytyväiseltä itseensä. Hänen saavutettua laihdutustavoitteensa puolessa välissä vuotta, alkoi tavoitteiden hinaaminen ylöspäin, joka jatkui viimeiseen punnitukseen saakka. Tähän päästäkseen Paul kävi kuntosalilla kaksi kertaa päivässä viitenä päivänä viikossa ja videomateriaalin perusteella ruoski itseään oikein kunnolla. Myöskin kaikki maininnat ruokavaliosta loppuivat - mikäli yhtään tunnen laihduttajien sudenkuoppia, veikkaan että ne eivät enää kestäneet päivänvaloa. Niin pakkomieleiseltä kilojen pudotus alkoi vaikuttaa.

Tämä dokumentti oli hyvä muistutus siitä, että kilojen pudotus on hyvä alku uudelle elämälle, mutta se ei riitä. Mitä hyötyä loppujen lopuksi on pudottaa 64 kiloa, mikäli silti ei pidä itsestään? Ehkä siinä elää pidempään (ehkä siksi, että terveytensä voi tuhota myös väärillä laihdutustavoilla), mutta jos elämä silti tuntuu paskalta, niin kannattaako moinen kärsimyksen pidentäminen? Kutri, vaikka monie inhokki onkin, vaikuttaisi tässä onnistuneen Paulia paremmin. Myös viime viikolla sarjassa esitelty Uus-Seelantilainen 260 kiloinen laulajanainen vaikutti huumorinsa ja häpeilemättömän asenteensa takia huomattavasti mukavammalta henkilöltä kuin Paul ja hänen laihtumisensa merkittävämmältä. Tässäpä riittää minullekin pohtimista sen suhteen, mihin minun tulisi elämässäni keskittyä. En tahdo Pauliksi, joka ei pysty pitämään itsestään, vaikka hävittäisi jokaisen rasvakilon kropastaan.

Iso kala.

Viikon mittaiseksi vierähtäneeseen hiljaisuuteeni ei ole mitään jännittävää ja mielenkiintoista syytä. Minulla ei vain ole ollut mitään erityisen tärkeää sanottavaa, taikka aikaa kirjoittaa niistä vähemmän tärkeistä.

Katsoinv iimeinkin Big Fishin. Kyyneleet eivät minullakaan olleet kaukana ja nyt minua kaivaa pieni epäilys siitä, että olenko joutunut salakavalan siirapin uhriksi. Ellei kenelläkään kuitenkaan ole esittää todisteita tuon teorian puolesta, niin päättelen kyseessä vain olleen erittäin hyvän elokuvan.

Sitäpaitsi, Big Fishin ansiosta voin taas ilmaista yhden asian maailmankuvastani elokuvalainauksella. Kohtahan tässä ei enää ole tarvetta sanoa mitään. Tällä kertaa oli aiheena se, miksi en tunne pienintäkään tarvetta hankkia lapsia, on olemassa parempikin tapa tulla kuolemattomaksi:

A man tells so many stories, that he becomes the stories. They live on after him, and in that way he becomes immortal.

Tarinoiden kertominen on lähes yhtä hauskaa kuin lasten tekeminen, mutta niiden vaippoja ei tarvitse vaihtaa, eivätkä ne teini-iän saavutettuaan pyri lisääntymään Corollan takapenkillä.

--
Lisäksi kävin maanantaina kahvilla tytön kanssa, joka vastasi deitti-ilmoitukseeni. Tai ei se oikeastaan ollut deitti-ilmoitus, kun nimenomaan en etsinyt mitään standardoitua romanttista kohtaamista - kaverini on tehokkaasti kyllä vierottanut minut tuloshakuisesta nettideittailusta omilla kertomuksillaan. Suomesta löytyy useita käräjäoikeuksia, jotka ovat vähemmän tuomitsevia kuin ammattimaiset deittailijat. Kuitenkin, se oli mukavaa vaihtelua ja tytöllä oli mielenkiintoiset jutut.

Hyvä päivä.

Sainpa sentään tänään jotain aikaiseksi. Viimeinkin sain tehtyämuuttoilmoituksen maistraattiin, siivottua kämpän ja onnistuinpa jopa tekemään jonkin sortin kuvataiteellista teosta lähestyvän kuvamanipulaation, joka koostuu pitkälti vanhasta Ladasta ja yhdestä tynnöristä.

Vielä kun onnistuisi valmistumaan koulusta...

--
Yöllisellä kävelylenkillä löytyi vielä paperikeräyslaatikoista kappaleet uusimpia juorulehtiä. Ihmiset ovat viimeinkin siis oppineet laittamaan roskat sinne, minne ne kuuluvatkin.

Hand on the Glock.

Lähigrillillä hengaili pilottiteini, jolla oli vyöllä, selvästi näkyvillä, pistooli.

Kertokaa minulle tuoreelle kaupunkilaiselle, oliko tämä älypää kenties yksittäistapaus, vai onko tämä jo kenties yleinenkin näky Tampereella? Ei siihen kukaan ainakaan tuntunu kiinnittävän mitään huomiota. Eipä sillä, en minäkään.

Päätellen aseen kantotyylistä, tyyppi ei olisi ollut uhka kenellekään vaikka ase olisikin oikea. Sen verran voin sanoa vähäisen aseharrastukseni perusteella, että kukaan joka tietää vähääkään ampuma-aseiden käytöstä, ei kuljettaisi ladattua asetta tuolla tyylillä. Se oli nimittäin vyökotelossa keskellä selkää, paidan päällä kaikkien nähtävillä. Jos unohdetaan kuinka tyhmää on pitää asetta näkyvillä julkisella paikalla, niin päästään siihen, että kenen tahansa muun kuin itse herra Hurjan Ganstan olisi helppo napata kyseinen ase.

Joka tapauksessa, tuo oli taas tyhmintä mitä olen vähään aikaan nähnyt.

Suomen laki 1: uskonrauhan rikkominen.

Laittomuuden rehottaessa nyky-yhteiskunnassa, on kansalaisten valistaminen lainsäädännöstä ja sen pilkuntarkasta noudattamisesta erittäin tärkeää. Haluankin kantaa korteni kekoon ja valistaa lukijoita muutamista lainkohdista, aloittaen siitä tärkeimmästä, eli niinsanotusta jumalanpilkkalaista. Lue myöskin lakioppaan toinen osa, jossa käsitellään muita, vähäpätöisempiä, rikoksia.

Uskonrauhan rikkominen

Joka

1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai

2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee
jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka
hautaustilaisuutta,

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Uskonvapauslain mukaan kirkko tai uskonnollinen yhteistö on:

Uskonnollinen yhdyskunta

Uskonnollisella yhdyskunnalla tarkoitetaan tässä laissa evankelis-luterilaista kirkkoa, ortodoksista kirkkokuntaa ja 2 luvussa säädetyllä tavalla rekisteröityä uskonnollista yhdyskuntaa.

Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen

Vähintään 20 henkilöä voi perustaa rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan. Yhdyskunnan perustajan tulee olla 18 vuotta täyttänyt.

Tästä voidaan huomata, että toisin kuin teinigootit, ateistit ja bläkkärit usein kiroavat, laki ei kiellä pelkästään kristinuskon Jumalan pilkkaamista, vaan se kieltää pilkkaamasta kaikkea, mitäjompi kumpi Suomen kahdesta valtionkirkosta, tai jokin rekisteröidyistä, vähintään 20 hengen, uskonnollisista yhdyskunnista pitää pyhänä.

Lain perinteisestä soveltamisesta hyvän esimerkin muodostaa tapaus, jossa tunnetun mielipidevaikuttajan ja toimittajan sivujen johdosta tehtiin rikosilmoitus jumalanpilkasta. Sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi aiheesta seuraavaa:

"Internet-jumalanpilkasta ei syytettä.
JYVÄSKYLÄ, Jukka Rusi

30-vuotiasta Jyväskylän yliopiston opiskelijaa vastaan ei nosteta oikeudessa syytettä jumalanpilkasta ja julkisesta kehottamisesta rikokseen. Opiskelija oli ... julkisesti pilkannut jumalaa laatimalla Internet-kotisivuilleen kirjoituksen, jossa hän toteaa jumalan olevan mm. sadistisen pedofiilin sekä mainitsee muita herjaavia tekonimikkeitä.
...
Opiskelija kirjoittaa mm. että "täten pilkkaan jumalaa". Lisäksi mies on kirjoituksessaan todennut, että "pilkatkaa avoimesti ja julkisesti jumalaa. Tämä on kehoitus". Näin hän on yleisesti tietoonsaatetussa kirjoituksessa kehoittanut rikoksen tekemiseen.
Opiskelija on kiistänyt syyllisyytensä ja katsoo, ettei hänen internet-kotisivunsa ole julkinen, koska siinä varoitetaan loukkaavasta materiaalista. Hän selittää tarkoittavansa jumalalla näkymätöntä vaaleanpunaista yksisarvista.
...
Syyttäjä katsoo opiskelijan syyllistyneen tekoihin, mutta ne johtuvat pikemminkin tekijän ymmärtämättömyydestä, joten rikosta on pidettävä vähäisenä. Rangaistus olisi korkeintaan sakko tai tuomitsematta jättäminen, joten syytetoimiin ei ryhdytä."

Mikäli kyseinen henkilö olisi rekisteröinyt uskonnolliseksi yhdyskunnaksi uskonsa, jossa Jumala on sähköhellan takana asuva näkymätön vaaleanpunainen yksisarvinen, suojaisi laki myöskin tuota näkymätöntä yksisarvista pilkalta.

Vanhaa vapautta.

Löysin sattumalta vanhan kirjoitukseni vapaudesta. Ilmeisesti se oli kirjoitus jonnekin keskustelupalstalle jonka satuin tallentamaan. Tässä siis, vuosikertatoveria kesäkuulta 2001, ajalta jolloin olin vihainen nuori mies:

"Ennen ihmiset ihannoivat vapautta. Olisiko sosialistinen yhteiskunta vapaa? Olisivatko ihmiset vapaita tekemään elämästään mitä haluavat?"

Tämä toimiikin hyvin aloituksen... Eli, onko kapitalistinen yhteiskunta vapaa? Ovatko ihmiset vapaita tekemään elämästään mitä haluavat?

Oikeastaan kyllä haluaisin kysyä, että kuvitteletko sinä olevasi vapaa? Noita Worshipin tekstejä lukiessa varsinkin, tulee sellainen kuva että kyseinen ihminen elää onnellisessa harhassa. Tai sitten hän vain sattuu olemaan harvinaisen älykäs, karismaattinen ja manipuloiva ihminen jolla on turvattu tulevaisuus.

Ei tässä maassa kukaan työllä rikastu, vaan siihen vaaditaan hyvää tuuria, taikka nerokasta ideaa. Vaikka lapioisit paskaaläpi elämäsi ahkerammin kuin kukaan ennen, niin tuskin tienaat edes elantoasi.

Niinjuu, siitä vapaudesta. Meille jauhetaan aina kuinka demokratia ja kapitalismi ihailee vapautta. Paskat, katsokaa mitä maailmalla tapahtuu, vapauksia vähennetään koko ajan. Yleensä turvallisuuden takia. Ihmiset luopuvat ilomielin vapauksistaan, kun heitä on ensin peloteltu tarpeeksi. Niin, jos kaikki puhelumme nauhoitettaisiin, niin se voisi helpottaa rikollisten kiinni saamista, mutta turha kuvitella, että kiinni otettaisiin vain niitä pahoja ihmisiä joita sinä pelkäät. Miettikää kuinka monta rikosta tekin olette tehneet elämänne aikana? Niin, aika paljon. Entä jos niistä syytettäisiin teitä? Käsi pystyyn, kenellä on napster ja siellä jaossa mp3sia? Pikkurikos, tuomionamuutama sataa sakkoja ja kymmenien tuhansien korvausvaatimukset. "Mutta kaikillahan se on!" niinhän se on, mutta jos yksikin sadasta saa syytteen, niin se ei ole se jolla on jaossa 30 gigaa ja ylpeilee sillä, se olet sinä. Turha piiloutua sen taa, että vain muut jäävät kiinni. Se on sitä samaa sarjaa kuin "pahoja asioita tapahtuu vain muillle". Tai sitten se, kuinka moni on harrastanut seksiä alaikäisenä? Asia josta joissain sivistysvaltioissa rapsuu vankilatuomioita.

Mutta kukaan ei takuulla puolusta julkisesti oikeutta tehdä rikoksia, siinnä ei ole kertakaikkiaan mitään järkeä. Eikä sillä ainakaan saisi ketään taakseen. Silti me kaikki rikomme lakia ja me kaikki rikomme jonkun käsitystä siitä mikä on oikein. Sitä on täysin turha kiistää. Kuinka moni haluaisi yhteiskunnan, jossa jokainen lainrikkoja saataisiin kiinni ja rangaistaisiin? Miettikääs uudestaan pitäen mielessä tuo edellinen. Haluaisitko sinä sakot siitä, kun kävelit päin punaisia kun autoja ei ollut näkyvissä? Tai siitä kun ylitit nopeusrajoituksen tyhjällä moottoritiellä? Ehkä sittenkin joskus pitää olla tilaa tehdä asioita ilman, että kukaan huomaa ja tilaa kääntää katse toiseen suuntaan. Ehkä lain olisi tarkoitus palvella yhteiskuntaa ja yksittäistä ihmistä, eikä ihmisen lakia.

Sitäpaitsi, jos jokaista liikettäsi voitaisiin valvoa, uskaltaisitko enää koskaan tehdä mitään mikä olisi yleistä mielipidettä vastaan? Vaikka eläisit demokraattisessa yhteiskunnassa jossa kuolemanrangaistus ei ole käytössä. Etkö pelkäisi yhteiskunnan tuomitsevan sinut? Onko se oikeaa vapautta, jos on vapaa tekemään asioita jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä? Vai vieläkö tekopyhyydelle olisi sijaa tuollaisessa yhteiskunnassa? Oppisivatko ihmiset myöntämään sen, että kukaan ei ole täydellinen ja hyväksymään toisensa? Muuttuisivatko lait niin, että rangaistuksia jaettaisiin ainoastaan silloin jos toista vahingoitettaisiin? Olisitko valmis ottamaan sen riskin?

Mutta, oikeasti se mistä olen lain kanssa huolissani on se kuinka lakia voidaan vääristellä, saada se ajamaan jonkin ryhmän etuja. Vaikkapai viihdeteollisuus haluaa viedä tekijänoikeuslait niin pitkälle kuin mahdollista, jotta voisi paremmin saada rahamme. Mitä jos tulevaisuudessa et voisi ostaa cdtä, vaan joutuisit maksamaan jokaisesta kuuntelukerrasta erikseen, vielä kuulijoiden määrän mukaan? Tai mitä jos elokuvan juonen selostaminen lehdessä katsottaisiin plagotoinniksi? Tai mitä jos tietokoneohjelmien käyttäjäehdot kieltäisivät negatiivisten kommenttien julkaisemisen kyseisestä ohjelmasta?

Ehkä minä olen vainoharhainen.... Mutta miettikää sitä, että ilmeisesti nyt jo, NSA valvoo kaikkea nettiliikennettä ja vakoilee ties mitä. Ehkä he etsivät oikeita terroristeja ja pelastavat ihmishenkikiä, mutta entä jos eivät? Mitä jos he keräävät tietoja joiden avulla amerikkalaiset yritykset voivat murskata kilpailijansa? Tai entä jos he keräävät tietopankit meistä kaikista, jotta jos joskus asetumme heitä vastaan he tietävät meistä kaiken? Onko meillä edes varaa ottaa riskiä? Kumman näkisit mieluummin, räjäytetyn virastotalon, vaiko totalitäärisen maailman?
Tai sitten se EUn esitys puheluiden ja muun dataliikenteen taltioinnista? Mistä ihmeestä me voisimme tietää olisiko se vain asekauppiaita, murhaajia ja raiskaajia vastaan? Meitä kusetetaan jo nytkin. Miettikää sitäkin aikaa kun kansanäänestyn EU:hun liittymiseen oli tulossa, oliko silloin tiedotusvälineissä oikeasti mitään kritiikkiä sitä kohtaan? Näitkö yhtään mielipidekyselyä jossa EU:ta olisi vastustanut suurin osa? Minä en ainakaan muista nähneeni. Tai kerrottiinko teille koulussa EU:sta mitään epämiellyttävää? Meille ei ainakaan. Päinvastoin.

Luokkakokous ja hyvä syy käydä kouluja.

Lukiosta on tarttunut takkiin yksi hyödyllinen käytännön elämän taito. Kemian tunneilla opetettiin, kuinka putsata hopeaesineitä elektrolyysin avulla. Sitä on tullut menestyksekkäästi käytettyä kahteen luokkasormukseen. Kamalaa tuhlausta muuten, kuinka monta kymmentä kertaa enemmän käytettiin aikaa derivointiin, sitä kun ei ole tullut käytettyä vielä kertaakaan.

Löysin tänään yläasteen luokkasormuksen. Sisään oli kaiverrettu meidän luokkakokouksen päivämäärä. Siihen ei ole enää ihan puoltakaan vuotta, muistelin, että armonaikaa olisi ollut vuosi enemmän. Todennäköisesti en ole luokkakokouksen aikaan vieläkään valmistunut ammattikorkeasta, en ole töissä, suuri projekti ei ole valmistunut, en seurustele, eikä autoni ole vaihtunut yhtään hienompaan. Perinteisillä menestyksen mtitareilla mitattuna olen siis lähes yhtä surkeassa jamassa kuin seitsemännellä luokalla, ainoastaan kymmenen vuotta vanhempi. Tästä jää kaksi vaihtoehtoa, jättää menemättä, taikka valehdella. Tai sitten jos asuisin jossain satumaailmassa, niin tästä voisin kuvitella hoitavani viimeiset 15 noppaa kasaan ja valmistuvani. Sitten olisin edes korkeammin koulutettu kuin luokan juopot, sekä todennäköisesti paremmin pukeutunut. Ehkä siinä olisi jo riittävästi syytä mennä luokkakokoukseen.

Niin snobilta kuin se ehkä kuulostaakin, niin mitä muuta syytä luokkakokoukseen menemiselle olisi kuin päteminen. Suurin osa sinne tulijoista on kusipäitä, joiden seura teki yläasteen kolmesta vuodesta elämäni paskinta aikaa, ohittaen jopa hammaslääkärikäynnit ja ne muutamat epämiellyttävät sekunnit, jolloin iskeydyin naamalleni sepeliin vähän yli 30 kilometrin tuntivauhdilla.

Jos joku kuitenkin haluaa ystävällisesti lainata seiskasarjan bemaria (edellistä korimallia kiitos, nykyinen näyttää aivan höyryveturin oksennukselta) ja mallityttöystäväänsä muutamaksi tunniksi, niin laittakaa mailia, osoitehan oli se toveri at gmail.com.

--
Muokkasin hieman blogin ulkoasua. Toivon mukaan ette edes huomaa minkään olevan pielessä, mutta kiinnitätte kuitenkin huomiota sähköpostiosoitteeseen, joka on ilmestynyt tuonne oikealle (Elämätön väitti kommenttien vonkaamisen toimivan, joten kokeillaan, eihän siinnä menetä kuin maineensa ja itsekunnioituksensa).

Memento mori.

Tänään oli isotädin hautajaiset. Siihen ei liittynyt suurta tragediaa, isotäti kuoli ihan luonnollisesti vanhuuteen, viimeisenä sisarusparvestaan. Isotädin perhe on ollut suvun taiteellista laitaa ja he ovat tehneet asiat hieman omalla tavallaan.
Heidän talonsa pihassa on kaksi keinua, toinen on pieni umpinainen huvimaja, joka roikkuu koukulla metallivarresta vähän maanpinnan yläpuolella. Katon läpi majaan tulee kaksi narua, joilla voi hallita sen keinumista. Sisällä on kaksi sänkyä ja siellä on hyvä loikoilla lukemassa, majan keinuessa hiljakseen. Toinen keinu on periaatteessa rakenteeltaan ihan tavanomainen, mutta se on rakennettu vanhoista metallisista traktorin- ja kärrynpyöristä, hevosenkengistä ja se on koristeltu sähkölinjojen posliinieristeillä. Se on oikeasti varsin hieno ja aivan erilainen kuin mikään muu. Sisällä on rutkasti tuoleja, jotka on rakennettu pahkoista ja solmituista koivuista. Perinteistä suomalaista käsityötä siis, vaikka sopisivatkin aivan hyvin lavasteiksi Cronenbergin elokuviin. Hautajaisissa ei sinällään ollut mitään erikoista, ellei lasketa sitä, että kahvi tarjoiltiin isosta kasasta erilaisia iloisista mukeista - joka on muuten erittäin kannatettava ratkaisu, miksi ihmeessä vieraita pitäisi kiusata juottamalla kahvi jostain mukahienoista sormustimista?

En ole koskaan tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi kirkossa, nykyään vieläkin vähemmän kuin ennen. Pienenä sentään meinasin vain haukotella leukani sijoiltaan tylsyydestä. Vaikka pidänkin itseäni edelleen kristittynä, niin minua on alkanut häiritä uskonnollinen retoriikka. Se kuulostaa usein niin naivilta ja lapselliselta, kuinka siitä voisi löytää lohdutusta suruun, jos sanat kuulostavat niiltä valheilta, joita lapsille keksitään jotta nämä rauhoittuisivat? Joskus osasin antaa anteeksi tavan sanoa ne asiat, sillä uskon edelleenkin niissä olevan jotain totuutta. Mutta kuinka pitää naivia sanahelinää harmittomana, kun tietyt ihmiset pyrkivät hallitsemaan puolta maailmaa sen perusteella? Kiitosia vain amerikkalaiset fundamentalistit, että olette saaneet minut kammoksumaan järjestäytynyttä uskontoa. Miten niin lempeälle miehelle kuin Jeesukselle onkaan siunaantunut niin pahansisuisia seuraajia? Kuitenkin pappi onnistui omassa puheessaan sanomaan asioita, joita pidin hyvinkin osuvina, mutta niistä lisää joskus myöhemmin.

En oikeastaan tajunnut, kuinka eri tavalla vanhat ihmiset suhtautuvat kuolemaan. Pappi puhui siitä, että isotädin kuolema oli odotettu, toivottukin tapahtuma. Joku vieraista kommentoi leskelle haudalla siitä, että tämä työ on nyt vaimosi osalta tehty, meillä se on vielä edessä. Nämä ihmiset odottavat kuolemaa. Niin kai pitääkin, koska päiviä on varmasti vähemmän edessä kuin takana. Mutta se kuinka tyyniltä he siitä vaikuttivat, sitä minä en ole huomannut.
Kai alan siinä määrin aikuistua, että aika jolloin päiviä on enemmän takana kuin edessä ei tunnukaan niin kaukaiselta ajatukselta. Kasvaminen on ohi ja vanheneminen alkaa. Fyysisesti olen elämäni huipulla ja mitä minä teen? En sitten yhtään mitään. Kaippa siitä riittäisi aineksiä kahdenkympin kriisiin, vaikka ajatuksena se kuulostaakin naurettavalta. Jonkinlaista keski-ikäähän tässäkin eletään, kun tästä eteenpäin tiedossa on ainoastaan alamäkeä. Väkisinkin siinä tuntuu siltä, että tästä hetkestä pitäisi nauttia enemmän ja tehdä enemmän.

Olisinko tehnyt jotain eri tavalla, jos 16-vuotiaana olisin tajunnut, että muutaman vuoden kuluttua ajattelen näin? Ehkä minä olisin yrittänyt aikuistua, enkä vain odottanut, että se tulisi jotenkin huomaamatta iän myötä. Nyt katsottuna tuntuu tyhmältä, että joskus pienenä kuvittelin 18-vuotiaiden olevan aikuisia. Tosin, kuvittelen edelleenkin, että 18-vuotiaana olisi pitänyt olla aikuinen.
Tänään tajusin sen, miten eri maailmassa minun vanhempani aikoinaan kasvoivat. Heille on mahdoton ajatus, että joku ei saisi töitä, se kun oli välttämättömyys, jos meinasi syödä ja nukkua katon alla. Minun sukupolvelleni töiden saaminen voi tuntua mahdottomalta. Silloin oli normaalia, että töihin mentiin 12-vuotiaana, naimisiin 18-vuotiaana naapurin tytön kanssa ja sitten alettiin hoitamaan jomman kumman perheen tilaa. Silloin aikuisuuteen ehkä oikeasti vain kasvettiin, kun uran ja perheen suhteen ei ollut paljoakaan vaihtoehtoja, sitä vain piti mennä mukana parhaansa mukaan. Nyt meidän pitäisi ennen aikuistumista löytää se oma tie ja valita se.

Pitäisikö ihmisen oikeasti muistaa kuolevansa, elää jokainen päivä niinkuin viimeinen? Kuolla kymmenen vuoden päästä sydänkohtaukseen siitä stressistä, mikä tulee kun tuntuu, että kaikki pitäisi saavuttaa nyt ja heti? Itkeä joka ilta itsensä uneen, koska on tuhlannut elämänsä ja huomenna ei ehkä enää olekaan uutta mahdollisuutta? Kuinka elää viimeistä päivää, jos ei ole koskaan oppinut elämään ensimmäistäkään?

Tänään minä olen...

...tehnyt oman maanopeusennätykseni. Ajoin nopeammin, kuin yksikään ihminen ennen vuotta 1906. Mikäli lasketaan se ainut kerta kun olen lentänyt, olisi vaatimattoman matkustajakoneen vauhdilla irronnut maailman nopeimman ihmisen titteli vuoteen 1939.

...pessyt autoni. Siihen kulunut vesimäärä olisi riittänyt juomavedeksi kymmenelle ihmiselle kuukaudeksi. Vesi oli tietenkin puhdasta juomavetta, Suomessa kun ollaan. Puhtaan veden arvoa on vaike aymmärtää, kun parin minuutin kävelymatkan päässä sitä lilluu miljoonia litroja.

...lukenut uusimman Tekniikan Maailman. Leonardo DaVincille tuon yhden lehden käsittämiseen olisi kulunut elinikä. Puolipallon muotoiset palotilat, radioaktiiviset isotoopit ja sydämen läppäviat, muutamaan sanaan mahtuu monen monta elämäntyötä, joista Leonardon Aikaan ei osattu vielä kuvitellakaan. Niinkään kauas ei tarvitse mennä, legendaarinen kilpa-ajaja Juan Manuel Fangiokin olisi varmasti ollut kiinostunut moderneista perheautoista, joista löytyy tehoa enemmän kuin Formula 1 -autoista joita hän ajoi. Chrysler 300 on muuten parhaan näköinen auto, mitä viimeisen parin vuoden aikana on esitelty.

...käynyt saunassa. Loikoilin noin tunnin huoneessa, jonka lämpötila lähentelee veden kiehumispistettä ja lämpöä tehostaakseni hakkasin itseäni vastalla. Maailmasta löytyy sadomasokisteja, jotka eivät uskoisi ihmisen selviävän moisesta hengissä - viettää aikaa huoneessa, jossa kananmuna paistuisi pannulla, sulaa hulluutta. Saunan jälkeen parin kuukauden juomavedet valuivat suihkusta viemäriin.

Suuri on valkoisen miehen taakka. Teemme joka päivä asioita, jotka olivat sata vuotta sitten mahdottomia. Tiedämme enemmän, kuin keskiajan yleisnerot, joiden nimeä kunnioitaan vielä tänäänkin. Moni haluaisi puhua Newtonille, mutta kuinka paljon opetettavaa hänellä nykyajan ihmisille olisi? Olihan hän varmasti nokkela veikko, mutta kuka tahansa korvansa auki koulussa pitänyt yläasteelainen puhuisi miesparan pyörryksiin fysiikasta.
Ei tarvitse mennä monenkaan tuhannen kilometrin päähän (vaikka silloinkin matka-aika mitataan nykyään tunneissa), jotta löytäisi miljoonia ihmisiä, joiden mielestä me elämme, syömme ja juomme kuin kuninkaat. Kaikki se, mitä täällä haaskataan ja se, mikä sieltä puuttuu. Se on asia, jota ei edes kannata ajatella jos meinaa kuvitella olevansa hyvä ihminen.

What's in your head, in your head, zombie?

Lähettäkää fanipostit, rakkaudentunnustukset, rahalahjat ja arvonimet osoitteeseen: toveri at gmail.com

Taikka kirjoittakaa kommentteihin jotain, ihan mitä tahansa. Mieluiten jonkin sortin vinkkiä siitä, että mitä lukisitte, jos sen tänne kirjoittaisin? Taikka antakaa jotain kirjoittamisen aihetta, esimerkiksi noista sähköpostin yhteydessä olevista pitäisi irrota jotain kirjoiteltavaa. Parhaassa tapauksessa siitä kirjoittaisi tavallisen tylsän Toverin sijaan Portsmouthin Jaarli. Että ei kun näppäimistö sauhuamaan, mikäli nurkissa lojuu vanhoja, käyttämättömiä arvonimiä (ainoastaan ehjät ja pestyt, kiitos).

Päivän hyvä työ.

Ehkäpä maailma hyötyy jotain siitä, että olen mukava ihminen. Joku oli unohtanut autonsa avaimen takaluukkuun Citymarketin pihassa. Kuskia ei näkynyt missään, joten nappasin avaimen ja vein sen infotiskille. Silläkin uhalla, että omistaja ihmettelee mihin helvettiin avain on kadonnut, niin se on kuitenkin pienempi paha verrattuna siihen, että sen olisi jättänyt paikalleen vähemmän mukavan ihmisen löydettäväksi. Kyseessä kun oli vielä uusi Ford, josta löytyy ajonestolaite, joka tekee siitä poliisin ja joidenkin vakuutusyhtiöiden mielestä mahdottoman varastaa. Siinähän yrittäisit selittää auton varastetun, kun murtovarma auto katoaa ilman, että siihen edes jäisi mitään jälkiä. Pitäkää siis ihmiset huoli avaimistanne, se kannattaa.

--
Vastoin parempia neuvoja käytin viimeisen sarjalippuni Juoksuhaudantien sijasta Chronicles of Riddickiin. Ihme ja kumma, en tuntenut oloani ryöstetyksi, vaikka elokuva ei järin hääppöinen ollutkaan. Kutakuinkin kaikki muut tällä hetkellä pyörivät mielenkiintoiset elokuvat voi katsoa myös pienemmältä ruudulta, mutta Riddick hyötyy teatteriolosuhteista eniten. Vaikka s eolikin varsin hölmö, niin siinä oli silti hienoja kohtauksia. Production design heitteli hienosta tahattoman koomiseen. Vin Diesel oli taas yhtä karismaton kuin aina ennenkin ja hävisikin selkeästi pahvikuvapahiksen pahvikuva-apulaiselle ja jopa tämän apulaiselle. Mutta olihan polttoöljyllä sentään porukan suurimmat lihakset. Jotain ihmeen kiehtovaa on siinä, että päähenkilö on voittamaton tappokone parhaaseen Commando-malliin. Ikävää vain, että vaikka tyypin olisi tarkoitus olla antisankari, sitä ei huomaa. Käsikirjoittaja olisi voinut ottaa mallia vaikkapa siitä aiemmin mainitsemastani Tappavasta Aseesta, jossa Riggs onnistui vaikuttamaan huomattavasti sekopäisemmältä kuin sarjamurhaaja-Riddick. Tosin, ehkä käsikirjoittajaparkaa ei sovi syyttää, todennäköisesti raukka olisi pystynyt parempaanki, jos tuottajat olisivat suinkin antaneet luvan.