Kaksi vuotta sitten.

Tajusin juuri muuttuneeni kahden vuoden takaisesta ajasta todella paljon. Tietyt asiat tuolta ajalta ovat alkaneet haalistua, niin kuin painajaiset. Ne eivät tunnu enää edes osalta minun elämääni. En pysty oikeastaan edes käsittämään kuinka paljon ikäviä asioita minulle silloin tapahtui. Kai silloin yritin uskotella itselleni, että ne kaikki olisivat pikkujuttuja.

Hitto, asiat ovat oikeasti parantuneet.

Moottorikelkkamessut.

Koska "työsuhde-etuihin" kuului ilmainen sisäänpääsy, tein "antropologista tutkimusta alkuasukkaiden käyttäytymisestä" (kuten kaveri asian ilmaisi) ja vierailin Jyväskylässä järjestetyillä moottorikelkkamessuilla.

Jos aloitetaan pääasiasta, niin kyllä, siellä oli moottorikelkkoja. Paljon moottorikelkkoja. Käsittääkseni ne ovat laitteita, joilla ajetaan lumella kovaa. Pitää kyllä ihastella ihmisen kekseliäisyyttä siitä, että toki joku oli keksinyt laittaa jalaksien tilalle renkaat ja asentaa kelkkaan slicksimaton. Tällä virityksellä ilmeisestikkin ajetaan kiihdytyskilpailuja asfaltilla.
Myöskin erilaisia mönkijöitä oli paikalla paljon. Ne taas ovat käsittääkseni laitteita joilla ajetaan maalla, lumessa tai poluilla kovaa. Ne olivat astetta kiinostavampia, sillä onhan niissä neljä pyörää ja varsin pirteä teho-painosuhde. Se siitä.

Paikalla oli myöskin Demecsin laittamia autoja, lähinnä mersuja ja maastureita. Musta, runsaalla kromilla varustettu Range Rover oli varsin vaikuttava ilmestys. Jos näette moisen auton jossain ja autosta purkautuu joukko pukumiehiä viulukoteloiden kera, maastoutukaa. Sen verran mafiavehje se oli. Myöskin päälle 400-heppainen musta avomersu oli aika makea peli.

Ohjelmaakin messuille oli järjestetty, paikalla oli se perinteinen "eroottinen tanssiryhmä", tässä kertaa nimeltänsä Dolls, sekä ilmeisesti tasa-arvon nimissä viime hetkellä paikalle roudattu italialainen laulaja. Nämä eroottiset tanssiryhmät ovat käytännössä strippareita, mutta koska pikkuhousut pysyvät jalassa, niin on ihan okei pitää esityksiä koko perheen tapahtumissa.
Italialainen laulaja kävi sääliksi, miehen nosutessa lavalle noin kaksi lähiympäristöön pakkautuneesta kahdestasadasta henkilöstä taputti. Tanssijat sen sijaan saivat porukan silmät melkein tipahtamaan kuopistaan. Takanani lyhyenläntä pyylevä tyyppi heilui suurimman osan esitystä ehrmostuneesti ja hieman epäilyttävästi. Pikkupojat tuijottivat melkein paljaita tissejä leuka rinnuksilla, kuten myös monet isommat pojat...
Itse tietenkin seurasin esitystä tyynen tieteellisesti... Se ei ollut kovinkaan vaikeaa, sillä a) tytöt eivät olleet mitenkään erityisen hyviä tanssijoita ja b) he eivät myöskään olleet mitenkääne rityisen hyvännäköisiä. Koko porukasta paistoi läpi se, että heidän suurin kykynsä on tissit. Ilmeisesti se kuitenkin riittää. Naisille voin kertoa lohdutuksena, että jokaisella naisella oli selluliittiä ja porukan vetäjä oli lievästi ylipainoinen. Tämä ei kuitenkaan ollut syy siihen, ettei heidän ulkonäkönsä minua miellyttäneet, siihen syynä oli lähes täydellinen persoonattomuus. Kaippa toisessa mielentilassa (ts. puutteessa) olisi esitykseen reagoinut eri tavalla.

Yleisöstä vielä sen evrran, että näyttleyhalliin käveleminen oli aluksi melkoinen shokki. hetken näytti siltä, ette koko paikassa on tasan kolmenlaisia miehiä: hyppyritukkia, lippispäisiä ja kaljuuntuvia. Lisäksi paikalla oli tietenkin vähiin pukeutuneita esittelijätyttöjä jokaisella isommalla standillä.

Vieras elämä III.

Erehdyin. En palannutkaan takaisin omaan elämään, vaan taisikin käydä niin, että tästä vieraasta tuli minun elämäni. Paluuta vanhaan ei enää ole, se ovi on sulkeutunut. En tiedä vielä millainen tästä uudesta elämästä tulee, mutta tällä kertaa se aion olla minä itse joka sen rakennan. Toivon mukaan siitä tulee hyvä.

Ja teille ketkä tunnette minut, ei, en ole joutunut minkään suuren tai mullistavan luonnonilmiön uhriksi. En ole tullut uskoon, pariutunut taikka ratkennut ryyppäämään. En minä näin hämärillä termeillä puhuisi, jos jokin olisi oikeasti konkreettisesti muuttunut.

CMX - Tuulilukko.

Rantaan rajattomuuden
ajan hyöky pyrskii
laitaan tähtilaivojen
valon vuoksi hankautuu.

Vedän kultaista verkkoa merellä,
usvan polkua metsässä kuljen,
hyvä maa allani huokuu
leppeässä tuulen vuossa.

Olisinpa oikea ihminen
olisinpa elävä.
olisinpa todellinen,
kivun riimut iholla.
Olisinpa hetken kerran
elon matkan keston verran
viiman viedä,
virran kastaa,
käden kovan hyväillä.

Railoihin tähdenvälien
ui parvet komeettain.
Kuiluihin painovoiman,
planeetat putoaa.
Kavahdanko suurta tammea
suden nälkää lumessa.
Halkaistua valtatietä
rikkinäiseen kaupunkiin.

Olen muuten vieläkin vakaasti sitä mieltä, että tuo biisi kertoo Star Trekin Datasta. Varsinkin tuon juuri subbarilla uusitun jakson jälkeen. Todisteeksi tarjoan lyriikan linkit jotka yhdistävät ne TNG-jaksojen/elokuvien tapahtumiin...

--
Kuten ylläolevasta voinee huomata, niin olen palannut omaan elämääni. Yllättävää miten kotoisalta se tuntuu, vaikka tuo vieras elämä olisikin ollut huomattavasti parempi.

Vieras elämä II.

Uskottava se on, ilmeisesti se roolipelikokeilu ajoi minut rajan yli niin kauas nörttiyteen, että hukkasin loputkin omasta elämästäni. Olenkin päätynyt entistä syvemmälle tähän vieraaseen elämään, jossa tapahtuu asioita joita minulle ei koskaan tapahtuisi.

Ongelmanahan tässä on haluni varmuuteen. En tykkää elää epätietoisuudessa. Joko tahdon tietää miten asiat ovat, taikka sukeltaa suoraan niiden kimppuun miettimättä niitä. Kun kerran opin kyselemään asioita, niin nykyään kyselen liikaakin. Kaikesta ei voi olla varmuutta, eikä kaikesta edes pitäisi olla varmuutta. Tiedän sen, mutta minun pitäisi oppia elämään sen kanssa, eikä kysellä, taikka odottaa pahinta. On rasittavaa käyttäytyä typerästi vaikka tietäisi paremmin...

I'm haunted to be wanted.

Tiedättehän sen, kun joku hyvän maun omaava kaveri joskus innostuu selittämään siitä, kuinka jokin kepoinen pop-biisi tuntuu kertovan juuri hänestä? Siihen ei sitten kehtaa oikein sanoa mitään niiden biisien tyhjänpäiväisyydestä, vaikka mieli tekisi.
No, minulle kävi tuo juuri oman itseni kohdalta. En ollutkaan koskaan vaivautunut kuuntelemaan The Rasmuksen In the Shadows -biisiä ajatuksella läpi, mutta hitto vie, nyt kun kuuntelin niin sehän sopii minuun kuin nenä otsan alapuolelle. Juuri siltä minusta tänään tuntuu.

I've been watching
I've been waiting
In the shadows all my time
I've been searching
I've been living
For tomorrows all my life

Lately I been walking walking
in circles, watching waiting for
something

Tosin, asian voisi ilmaista myös katukahvilauskottavammin Leonard Cohenin Waiting for the miraclen sanoin.

Baby, I've been waiting,
I've been waiting night and day.
I didn't see the time,
I waited half my life away.
There were lots of invitations
and I know you sent me some,
but I was waiting
for the miracle, for the miracle to come.

Tuulesta laulaa kuoro rauhaton.

Tämä blogi on ollut viime aikoina kovin hiljainen. Minä olen myöskin ollut harvinaisen kiireinen, mutta sekään ei ole aivan koko syy. Olen tutustunut tässä samaan aikaan pariinkin uuteen ihmiseen, tähän aiemminkin mainittuun deitin Naiseen (huomaa muru, muistin ;) ja sivulauseessa huomioituun kanadalaiseen elokuvantekijään. Olenkin saanut puhua itsestäni ja ajatuksistani sen verran paljon, että nettiin puristettavaksi ei ole enää oikein vuodatusta riittänyt.

Kun tuossa aiemmin uskaltauduin paljastamaan tämän blogin olemassaolon edellämainitulle Naiselle, niin lueskelin itsekin noit muutamia vanhoja juttuja. Se oli mukavaa, sillä huomasin tällä todellakin olevan tarkoituksensa. Siellä oli ajatuksenpaloja, puoliksi muotoutuneita ideoita ja ajatuskuvia, jotka olisivat normaalisti kadonneet olemattomiin. Nyt ne ovat tallessa täällä, internetin ihmemaassa. Luulenpa, että tahdon lukea niitä vielä joskus.

Teinv iimeinkin jotain kouluasioiden hoitamiseksi kuntoon, jos mitään surkeaa ei satu, niin kuukauden päästä olen suorittanut työharjoitteluni, joihin vielä pari päivää sitten kuvittelin enevän vähintään kolme kuukautta. Sen jälkeen valmistumisen esteenä olisi "enää" 12 opintoviikkoa ja puolet lopputyöstä. Nyt kun saisin vielä uskallusta alkaa kahlaamaan läpi noita rästikursseja, kaikki nimittäin suoritettu, ne ovat jääneet roikkumaan joidenkin tekemättömien tehtävien läpi, niin saattaisin taas uskoa joskus valmistuvanikin. Tuntui hyvältä saada tehtyä joitain asioita, harmi vain, että tuo seuraavan aloittaminen tuntuu silti niin vaikealta.

Totesin muuten, että maailman kamalimpiin paikkoihin kuuluu kotikuntani keskusta. Se vain on alkanut symbolisoida kaikkea sitä, mikä elämässäni on väärin, rumaa ja epäonnistunutta. Jossain vaiheessa minun täytyy heittää vertauskuvalliset hyvästit sille paikalle - mieluisin tapa olisi tehokas V8-moottori ja savuavat kumivanat, mutta jokin vähemmän konkreettisempi tapakin varmaan riittäisi. Haluan vain nähdä todella päässeeni irti sen paikan otteesta... Edelleenkin puolittain odotan sen ojentavan koukkuiset sormensa kuristamaan kurkkuani ja raahaa minut juomaan kaljaa kylän ainoaan auki olevaan kuppilaan loppuelämäkseni.

Nyt minun lienee aika kaatua sänkyyn. Aamulla olisi suunnitelmissa käydä nuuskimassa työllistymismahdollisuuksia. Nielaus. Se ei ole asia jota useinkaan edes harkitsen. Ex-tempore visiittini rekrytilaisuuteen oli melkoinen fiasko (uskottavuutta työnhakijana haittaa se, jos ei ole pätkääkään valmistautunut, ei muista tarkalleen milloin on missäkin työskennellyt ja ilmoittaa haluavansa vaikka kaupan hyllyntäyttäjän hommia, vaikka sanoo kohta valmistuvansa ammattikorkeakoulusta kaupan alalle...), niin ainakin se opetti joitain asioita.

Kyynelet silmissä.

Hetki sitten SpaceShipOne lensi toisen kilpailulentonsa, jolla se mitä todennäköisemmin voittaa Anzari X-Prize -kilpailun. Kyseiseen voittoon vaadittiin kaksi viikon sisään lennettyä miehitettyä avaruuslentoa yksityisesti rahoitetulla ja rakennetulla uudelleenkäytettävällä aluksella.

Minä taas katselin tapahtumaa suorana webcastina ja itkin onnesta.

Olin jo ehtinyt menettänyt toivoni sen suhteen, että näkisin elinikänäni tehtävän miehitettyjen avaruuslentojen historiaa. Nyt se on tehty ja sen takana ei ollut suurvallan massiivinen avaruusjärjestö, vaan joukko osaavia (ja rikkaita) yksityisiä. Virgin Galactic taas luo toivoa siitä, että jo lähitulevaisuudessa kuka tahansa voisi ottaa osaa samankaltaiseen lentoon. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, niin viimeinkin unelman voi todella ostaa rahalla. Kysymys ei ole enää "miten", nyt se on "avaruuslento vai omakotitalo?".

Tavallaan avaruusmatkailun kaupallistuminen on myös surullinen tapahtuma, unelman muuttuminen teollisuudeksi, mutta jotta koskaan saavuttaisiimme suuremman unelman avaruuden valloituksesta sen on tapahduttava. Tämä on vasta ensimmäinen askel, mutta askelista se on se kaikkein tärkein. En itke vain SpaceShipOnen alla kaartuvalle maapallolle, enkä tähdille jotka loistavat sen yllä mustalta taivaalta, vaan myös sille, että ehkä uskallan taas unelmoida hieman enemmän - ja tärkeimpänä, ehkä muutkin uskaltavat unelmoida ja tehdä unelmista totta.

Vieras elämä.

Perjantaina kävin elokuvissa ja viskilasillisella tämän aiemmin mainitsemani deittinaisen kanssa. I, Robot onnistui yllättämään sillä, että keskiverron typeryyden seasta pilkotti hyviä ideoita. Naisen (tuntuupa typerältä viitata toiseen niin, mutta miten muutenkaan viitata ihmiseen jonka nimeä ei halua mainita? Koodinimi kuulostaisi vielä kornimmalta) kanssa juttu luisti edelleenkin.

Lisäksi olen yrittänyt vongata erästä tyttöä, jonka olen tuntenut jo kauan, tosin erittäin kehnolla menestyksellä. Mutta kai se olisi yritettävä opetella uskomaan valheeseen siitä, että yrittäminen kannattaa aina.

Toissapäivänä en saanutkaan paljoa aikaan, nukuin ja analysoin Kanadalaisen indie-elokuvan käsikirjoitusta, nyt odottelen tuotantotiimin kommentteja ajatuksistani.

Yöllä vaeltelin Sammon lukion rakennustyömaalla kavereiden kanssa. Tunnelma oli varsin omituinen, kun käveli keskellä yötä puolivalmiissa talossa, jotkin käytävät olivat kirkkaasti valaistuja ja jotkut taas pilkkipimeitä ja kaikkialla kaikui klassinen musiikki. Ilmeisesti joku rakennusmies oli unohtanut radion päälle.
Huomaan kiintyneeni tähän seutuun, vaikka nämä yövaellukset ovat nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus, niin vieläkään emme ole törmänneet niillä kehenkään itseämme epäilyttävämpään hampuusiin...

Näin sanoiksi puettuna tämä niinsanottu elämäni (se oli muuten teinisarjojen valtias ja Claire Danes... aijai) ei kuulosta lainkaan minun elämältäni, se tuntuu samalta kuin aina ennenkin, mutta kuulostaa paremmalta kuin onkaan. Tekstimuodossa se saa myöskin pohtimaan, että mihin miesryhmään arvostettu blogaajakollegani Lord Boredom minut laskisi.