Blogilakia.

Päivän huumoriannoksen tarjoilee Ravintola Lehtovaara, joka vaatii korvauksia paikan palvelua kritisoineelta blogaajalta. Normaalisti moiset uutiset suututtavat, varsinkin jos paskaa yritetään kaataa mukavina pitämieni tyyppien niskaan, niin kuin tälläkin kertaa.

Uhattu blogaaja sattuu kuitenkin olemaan itsekin lakimies, joka käsittääkseni pitää sananvapautta varsin suuressa arvossa. Herkon omaa blogia lainaten:

They apparently hadn't done any background checks. I have taught law and technology in several universities, I am a founding member of one of the biggest cyber rights organization in Europe and have defended publicly digital freedom of expression. Do they really think that they have a winning strategy?

Lisää aiheesta uudemmassa postauksessa. Taidan olla noin kolmanneksi viimeinen blogi, joka tästä kirjoittaa, joten ei kai tästä muuta viitsi sanoa, kuin go, Herkko, go.

Kesä.

Minulla on kammottava aavistus siitä, että elän elämäni parasta aikaa. Yhtä harvoista ja arvokkaista kesistä ennen kuin minusta tulee lopullisesti tylsä.

Mutta en kuitenkaan osaa heittäytyä siihen mukaan kuin ajoittain. Sen sijaan mietin, murehdin ja yritän tehdä kaiken oikein. Mikä minua vaivaa? Ei minun nuoruudestani montakana laulua kirjoiteta. Elokuvia voisi kaikenmaailman traumoista joitain saadakin, mutta ei ehkä sellaisia kuin haluaisin. Onko minulla mitään toivoa, jos pelkään jo nyt, että aika loppuu kesken, eikö nuoruuden pitäisi kuvitella kestävän ikuisesti.

Meidän leffan ohjaaja esitti minulle kerran, pienoisessa krapulassa, teorian ikääntymisestä. Hänen mukaansa ihmisen elämä on niin kuin kuvankäsittely Photoshopissa. On olemassa pohja ja joka vuosi sen päälle lisätään layereitä, jotka muuttavat ja kehittävät ihmistä. Mutta kun ihminen täyttää 25, niin lisätäänkin layeri, jossa lukee isoilla punaisilla kirjaimilla MULKKU. Kun tuo layeri on lisätty, niin ihmiset alkavat murehtia, urasta autosta ja omakotitalosta ja vähät välittää elämän tärkeämmistä asioista. Vuodet tästä eteenpäin kuluvatkin siihen, että mulkkulayerin läpinäkyvyyttä hiljakseen lisätään.

25 ei ole enää kaukana.

Kaupallisen alan koulutuksesta.

Pohdittiin tänään porukalla tulevan yrityksen softatarpeita. Siinä huomasimme sitten, että meitä oli kaksi tradenomia (okei, enhän minä ihan vielä valmistunut ole...) ja yksi entinen kauppislainen, eikä kukaan meistä tiennyt mitä myyntireskontra tarkoittaa.

Saati sitten, että meillä olisi mitään käsitystä järjestelmistä, joilla kätevästi pyörittää nettikauppaa. Eikä se ole todellakaan se ainoa asia, jota nyt joudutaan ihmettelemään. Sen sijaan me kaikki kyllä osaamme tehdä kirjanpitoa lyijykynän ja ruutupaperin avulla. Olisikohan alan koulutuksessa kenties jotain parannettavaa?

Taideteollisesta korkeakoulusta.

Alkuviikosta minunkin matkani suuntautui Taideteolliseen Korkeakouluun, Creative Commonsin (tämäkin blogi on CC-lisensioitu, joten suosittelen tutustumaan) tilaisuuteen. Itse tilaisuudesta ei ole pahemmin kirjoitettavaa, varsinkin kun tapamme mukaan saavuimme paikalle tyylikkäästi myöhässä. Sen sijaan itse koulu teki melkoisen vaikutuksen.

Taikin tilat Mediakeskus Lumeessa vaikuttivat lähes taivaallisilta. Valtavia studioita, oma lavastepaja ja jopa itse rakennuskin oli varsin mukavan näköinen. Ilmeisesti varsin iso osa tiloista jäi kokonaan näkemättä, mutta esimerkiksi TV-studio valtavina bluescreeneineen ja katon täyttävine valopattereineen herätti kyllä vahvaa kateutta. Vertailun vuoksi voitaneen mainita, että viime viikolla säädin useamman päivän matte paintingejä kaverin keittiössä, ruokapöydän ääressä.

Herää kuitenkin kysymys, että miksi ihmeessä en ole nähnyt vielä yhtä ainutta Taikkilaisten elokuvaa, jossa noita mahdollisuuksia oikeasti hyödynnettäisiin? Mikä saa opiskelijan ajattelemaan valtavan bluescreen studion nähdessään, että "hei, olisi siistii jos nää mies ja nainen juttelis keittiön pöydän ääressä."? Miksi lavastepajasta käydään noutamassa pöytäja ruudullista vahakangasta? Eikö omatunto soimaa, kun miksaa kaverin äidin juuri improvisoimaa pianosooloa tunteikkaan kohtauksen taustalle THX-sertifikoidussa äänieditissä? Eikö kukaan koskaan hykertele miettiessään sitä, kuinka paljon luovia ja osaavia ihmisiä heidän ympärillään liikkuu? Minä vietin paikassa muutaman tunnin ja olin pakahtua innostuksesta.

Ihan oikeasti, mikä Taikkilaisia vaivaa? Jo pelkän uteliaisuuden pitäisi ajaa kokeilemaan jotain mieletöntä ja hurjaa, kun siihen kerran on mahdollisuus. Kyse on kaiken lisäksi koulusta, takuulla jokainen opiskelija tietää, että työelämässä moiseen ei enää tule mahdollisuutta. Hakataanko moiset hullut ajatukset opiskelijoista ensimmäisen kahden opintoviikon aikana?

Sen sijaan, kun pyritään visuaalisuuteen jollaista mitä tässä maassa ei olla ennen nähty, bluescreen-studiona toimii olohuone, pala maalattua muovimattoa ja valokalustona kolme Bilteman työmaavaloa. Kaiken lisäksi siinä vielä onnistutaan.

En nyt sano, etteikö Taikkilaisia tarvita, tai että heissä olisi välttämättä mitään vikaa. Ehkä deadlinet puskevat päälle, ehkä studioaikaa palautuksen aikaan irtoa kuin kaksi tuntia viikossa ja ehkä kaikki muut opiskelijat vihaavat leffan tekijää, eivätkä suostu tekemään mitään ilmaiseksi... Varmasti on jokin hyvä syy siihen, miksi Taikkilaiset eivät tunnu käyttävän edes murto-osaa mahdollisuuksistaan. Toivon kuitenkin hartaasti, että syy ei ole se, että he eivät edes halua yrittää.

Itse en kuitenkaan pystyisi viettämään kyseisessä talossa viittä vuotta kertoen tarinoita vanukkaista, hautoen päässäni suuruudenhulluja visioita tietäen, että sadan metrin säteellä olisi taitoa ja välineistöä toteuttaa ne kaikki. Toivon hartaasti myös sitä, että se ei ole se syy miksi en tule koskaan pääsemään Taikkiin opiskelemaan.

Happamia, sanoi kettu pihlajanmarjoista.

Äiti Luonto ja hänen käskyläisensä herra Ukkonen.

Kesämyrskyt ovat täällä. Kotikylällä riehui ukonilma kellonympäryksen. Tavallisten sähkövikojen lisäksi tällä kertaa kaksi taloa syttyi palamaan. Toinen paloi maan tasalle, mutta toisen ehti sen asukas sammuttamaan. Lisäksi kylälle johtava maantie katkesi neljästä kohtaa.

Yhteensä kylällä on parinsensataa taloutta, enkä muista yhtäkään vakavampaa tulipaloa viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Teiden katkeaminenkaan ei ole mitenkään jokakesäistä, onkohan elinaikanani moista tapahtunut pari-kolme kertaa. Melkoisen tapahtumarikas yö siis.

Kymmenisen vuotta sitten ollut ukkonen teki varsin laajalti tuhojaan, mutta ei mitään järin vakavaa. Eräästä saunasta räjähti väliseinä ja likakaivon renkaat hajosivat, naapurissa talon kaikki hehkulamput räjähtivät kappaleiksi. Kaupalla taas räjähtivät hälytyslaitteet. Elektroniikkaa hajosi melkein joka talosta ja eräässä niistä salama poltti nyrkinkokoisen reiän pakastimen metallikuoreen.

Pidän kyllä kunnon ukkosmyrskyistä, mutta en kotikylälläni. Täällä korvessa tavalliset ukkosmyrskytkin osaavat olla vaarallisia.

Kaksitoista kuukautta.

Toissapäivänä tuli vuosi täyteen tällekin blogille. Kohta se oppii jo kävelemään ja nytkin se kovasti yrittää kontata kadulle leikkimään. Sen kunniaksi olen lueskellut vanhoja kirjoituksiani. Päällimmäinen huomio oli se, kuinka monessa asiassa olenkaan ollut väärässä.

Toinen ihmetyksen aihe oli se, että pystyn ylipäätänsä lukemaan noita kirjoituksia pahemmin kärvistelemättä. Ehkä en olekaan niin kehno kirjoittaja, kuin kaikki yli kolmikymppiset äidinkielenopettajat antoivat ymmärtää. Mutta etten ylpistyisi liikaa, niin kerrataanpa muutamia mokiani:

Huoltoasemien lämmitettävissä ruuissa on yksi, joka oikeuttaa niiden olemassa olon - Paninit. Domino Roksit ovat parempia, kuin itsemurha dynamiittinalleilla ja sinällään oikeassa olleessa nuorten miesten kieroutunutta autosuhdetta käsitelleen kirjoituksen esimerkki ei olekaan paperityöläinen tai huumekauppias, vaan ajaa isänsä Audilla.

Koulukirjoitukseni taisi osua enemmän oikeaan kuin silloin kuvittelinkaan. Kaikki mitä siinä kirjoitin on nyt paljon selkeämpää.

Prisonerin innoittama valaistukseni vaikuttaisi edelleen varsin osuvalta.

Jos näkee toisten alistamisen vahvuutena ei voi koskaan olla oikeasti vahva - sillä silloin tahtomattaankin myöntää heikkoutensa itseään ylempiä kohtaan.Todelliseen vahvuuteen ei mahdu usko hierarkioihin.

En tosin edelleenkään osaa itse elää tuon mukaan.

Kirjoitustekstin kanssa olen kuitenkin suurimmaksi osaksi samaa mieltä. Itsestäänselvyyksiähän nuo asiat ovat, mutta sellaisia on turvallista todeta. Itsestäänselvyydet ovat usein tosia. Edellisen lauseenkaan kirjoittaminen ei pelottanut yhtään.

Lisäksi löytyi myös seuraava lainaus, joka edelleen kuulostaa kovin viisaalta, mutta johon en siltikään usko yhtään sen enempää kuin sitä kirjoittaessani:

Ollakseni missään määrin onnellinen ihminen, on minun kuitenkin tavoiteltava pilvilinnoja. Mitä minä häviäisin, vaikka uskoisin vakaasti niiden olemassaoloon? Vaikka pilvi ei kantaisikaan, niin ei se pudotus olisi yhtään sen korkeampi, mutta ainakin välttyisin niiltä kauhun hetkiltä, jotka edeltävät tyhjän päälle astumista.

Kaikista eniten olen kuitenkin erehtynyt itseni suhteen. Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut monia asioita, joita en aloittaessani uskonut minulle koskaan tapahtuvan. Hyvä niin, vaikka niiden takia tämäkin postaus on kaksi päivää myöhässä aiotusta.

Minne ovat kaikki hyvät ufot menneet?

Yksi kieroutumistani on kauan ollut kiinostus ufoihin. Varsinkin yläasteella erinäisten ufokirjojen lukeminen oli suurta hupia. En ole koskaan varsinaisesti uskonut vihreisiin miehiin lentävissä lautasissa, mutta juttuja oli mielenkiintoista lukea ja pohtia mahdollisia selityksiä.

Nyt X-Filesin uusintojen innoittamana katsoin History Channelin tuottaman 'dokkarin' UFO Hotspots. Ei voi kuin kysyä, että minne kaikki hyvät ufojutut ovat kadonneet? 90-luvulla aihe oli muotia ja juttuja riitti, mutta nykyään melkein kaikki ufoihin liittyvä tuntuu olevan pienen sekopääjoukon kirjoittamaa. Kuinka vakavasti voi parastakaan mysteeristä havaintoa ottaa, jos sen raportoija uskoo vankkumatta siihen, että maapallo on ontto ja sen sisällä asuu Siriuksesta kotoisin olevien liskoihmisten kansa? Se vie kaiken huvin spekulaatiosta, kun todennäköisin selitys on paranoidi skitsofrenia.

Samoin tuota "dokumenttiä" katsellessa tuli varsin turhautunut olo. Tuntuu, että olen jo lukenut jokaisesta vähääkään uskottavasta ufotapauksesta. Samoin kuvamateriaali oli joko tuttua, tai sitten jopa minä pystyin sanomaan paskalaatuisesta ripistä, että kyseessä ei todellakaan ole mikään tunnistamaton lentävä esine. Ruudulla pyöri ufoina niin auringonlaskuja, lintuja kuin planeettojakin - vanhasta kunnon kuusta puhumattakaan.

Kaippa minusta on iän myötä tullut myös skeptisempi. Sen jälkeen, kun itse näin ufon en ole luottanut ihmissilmiin pätkän vertaa. Se oli hyvin mielenkiintoinen kokemus niin kauan kuin hupia kesti. Kyseessä oli hetken aikaa ihan rehellinen ufo. Oranssi hehkuva sauva, joka leijui metsän reunassa ja liikkui hitaasti eteenpäin. Ei sellaista pitäisi olla olemassakaan.

Kuka arvaa mikä se oikeasti oli?

Ei, se ei ollut levitoiva mutanttiporkkana.

Se oli kuu. Hämmennystä kesti hetken, ehdinpä kävellä metsän reunaan katsomaan lähempääkin, mutta turhaahan se oli. Pienoinen mietintätuokio kavereiden kera paljasti kuitenkin totuuden. Kuu laski juuri samaan aikaan, kun porkkana metsän laitaan ilmestyi ja kuu myöskin laski juuri tasan samaan ilmansuuntaan, missä porkkana leijui. Kuu myöskin laskeutuessaan liikkuu samalla nopeudella... Jos se näyttää ankalta, kuulostaa ankalta ja kävelee kuin ankka, sen täytyy olla ankka.

Tästä opin kaksi asiaa 1) Ilmakehä vääristää lähell horisonttia olevia asioita aivan käsittämättömillä tavoin ja 2) näköhavaintojen ollessa epätarkkoja, aivot pyrkivät täydentämään näkemää sen mukaan, mitä sen voisi kuvitella olevan. Siinäpä se tuli - selitys useimpiin ufohavaintoihin.

Tämä maailma kaipaisi kyllä lisää mysteeriä. En lainkaan pahastuisi, jos joku saisi vaihteen vuoksi edes jonkinlaisia todisteita ufoista, kummituksista tai vaikka Loch Nessin hirviöstä. Sitten voisi taas hetken spekuloida sillä, mistä oikeasti oli kyse.

Doctor Who TV2:lle.

Kun kerran tuossa aiemmin intoilin Doctor Whosta, niin pitää intoilla hieman lisää. TV2 on fanisaitin mukaan ostanut sarjan oikeudet, mutta alkamisesta ei taida vielä olla tietoa.

Mainitaan nyt vielä samalla se, että uusin jaksopari The Empty Child / The Doctor Dances piti sarjan tasoa yllä. En olisi koskaan uskonut, että lastensarja osaa olla niinkin pelottava. Jaksot oli kirjoittanut Steve Moffat, jonka oma sarja Coupling on - kuten muutamana kertaan on tullut mainittua - ehkäpä kaikkien aikojen paras sitcom. Laatua osasin siis odottaa, mutta en todellakaan sitä, että jakson hirviöt olisivat pelottavimmat sitten Sormusaaveiden.

Näyttäkää tätä lapsillenne ja nuoremmille sisaruksillenne, sillä tässä sarjassa on potentiaalia 2000-luvun MacGyveriksi, jota kaiholla muistella 20 vuoden kuluttua.