Star Trek -maraton alkaa.

Seitsemän vuotta sitten olisi moisen otsikon näkeminen riittänyt tekemään minusta onnellisen. Enää asiasta ei jaksa innosta juurikaan ja se saa olon tuntumaan jotenkin tyhjältä. Elämä oli helpompaa, kun toivoi pieniä asioita. Nyt ajatukset pyörivät lähinnä sen oman scifiprojektin ympärillä. DVD-valikoitakin on nyt tullut väännettyä aktiivisesti viikon verran, eikä vieläkään olla lähellä lopullista versiota.

Kohta pitää lähteä yöksi töihin, sitten vähän unta ja kun herään, niin säätämään valikoita.

Unelmien Aamulehti.

Melkein vedin hammastahnan väärään kurkkuun, kun näin päivän Aamulehden. Etusivulla on valtava kuva avaruussukkulasta ja otsikko:

Avaruussukkula pohjustaa miehitettyä Mars-lentoa.

Kaunista.

En kyllä silti jaksa kovin vahvasti uskoa väitteeseen, mutta aina voi unelmoida...

Vuoristorata.

Jotenkin olen aina kuvitellut, että "tunteiden vuoristoradat" kuuluisivat lähinnä hysteerikoille. Mutta siltipä se tuntuisi varsin sopivalta kuvaukselta viimeisestä viikosta tai parista. Hermot ovat olleet todella kireällä, vitutus on paikoin kasvanut käsittämättömiin mittasuhteisiin ja välillä epätoivo on iskenyt täysin maihin. Noiden hetkien väliin on sitten taas mahtunut aikoja, jolloin olen ollut - nielaus - jopa onnellinen.

Oikeastaan en ole varma onko kyse viimeisestä viikosta, vaiko kahdesta, sillä lähiaikojen tapahtumat tuntuvat sotkeutuneet yhdeksi suureksi kieriväksi, tahmeaksi palloksi joka tapahtui "joskus eilen". Tähän ajan sekoittumiseen liittyy sekin, että tajusin äsken, että olen tainnut viettää aikaa erään tytön seurassa joka päivä viikon ajan. Sekä aika usein sitäkin ennen. Silti en tunne saaneeni sen seurasta tarpeekseni. Edelleen olisi niin paljon kaikkea josta voisi jutella, asioita joita kysyä ja juttuja joita toisesta oppia. Puhumattakaan siitä, että ulkona olisi koko maailma jossa olisi kovin paljon mahdollisuuksia tehdä epämääräisiä asioita. Mutta tietenkinhän asioiden pitää olla monimutkaisempia. Mutta en jaksa hirveästi välittää.

Käymättömään korpimaahan.

Eilinen oli ensimmäisen kuumatkan 36. vuosipäivä. Avaruusmatkailu on aina ollut minulle se elämän suurin unelma ja ihmiskunnan hienoin saavutus. Kadehdin edelleen niitä, jotka saivat seurata avaruusmatkailun alkuaikoja 50- ja 60-luvuilla. Kuinka hienoa se olisi ollut etsiä neitseelliseltä tähtitaivaalta Sputnikkia ja odottaa uutisia kuumatkasta. Jo SpaceShip Onen lento sai kyynelen silmäkulmaan, pelkästään siitä, että ehkä ihmiskunnalla olisi taas toivoa. Ja ehkä minäkin pääsisin elinikänäni todistamaan jotain suurta tutkimusmatkaa.

Eilinen toi myös surullisia uutisia. Star Trekin Scotty, eli näyttelijä James Doohan kuoli 85-vuotiaana. Nyt melkolailla jokainen tieteisiin, tietokoneisiin tai scifiin liittyvä sivu on täynnä osanottoja ja muistokirjoituksia. Jos minä arvostan insinöörejä jotka lähettivät ihmisen kuuhun, niin en voi myöskään muuta kuin kunnioittaa Doohania. Onhan kyse kuitenkin miehestä, jonka roolihahmo sai ainakin puolet nykyisistä Nasan insinööreistä valitsemaan ammattinsa.

Itse asiassa, James Doohanin viimeisessä julkisessa esiintymisessä oli paikalla myös eräs Neil Armstrong, joka totesi:

"I am an engineer," he said, ...and I want a Chief Engineering officer like Montgomery Scott, because I know Scotty will get the job done, and do it right. Even if I often hear him say, 'But Ceptain, I donna have enough time!' So from one old engineer to another, thanks Scotty."

Lyön vetoa, että mikäli ihmiskunta jollain ihmeen kaupalla onnistuu telesiirtimen kehittämään, sen ensimmäinen käyttäjä toteaa jossain vaiheessa "Beam me up, Scotty".

Ajatuksia aamutuimaan.

Päivän Aamulehti kirjoittaa sairaanhoitajien rekrytilaisuudessa, jossa suomalaishoitajia yritetään houkutella töihin Yhdysvaltoihin:

"Sairaanhoitajana ollessani hampaanikin kiillotettiin ja putsattiin. Ja tyttärelleni annettiin hammasraudat. Käsken häntä vieläkin hymyilemään paljon, sillä hänen kalliit ja säihkyvät hampaansa ovat työpaikkani ansiota, Williams hehkuttaa suomalaisyleisölle."

En tiedä olenko se vain minä, mutta harkitsisin kaksi kertaa, ennen kuin menisin töihin firmaan jonka rekrytointipuhe kuulostaa tuollaiselta.

--

Lisäksi varoitus itselleni, eräästä toisesta kapitalistisen kulttuurin tuotteesta, eli note to self:
Älä koskaan enää katso Big Fishiä seurassa. Tosimies ei itke, ellei oma poika paljastu homoksi. Ja sillonki vasta humalassa.

Kuinka mies isketään.

Kedon kaunis kukkanen.

Tämän päivän suunnitelmissa oli DVD-valikoiden säätämistä ja nukkumista. Mutta taas vaihteeksi ilmaantui muutakin tekemistä, kun kaveri kyseli kuskiksi Yön keikalle. Ajattelin sitten lähteä mukaan, kun en kaveria ollut nähnyt pitkään aikaan.

Tuolla keikalla tuli vastaan taas mainio esimerkki kauniista kedon kukkasesta, jollaisia ovat vain Suomalaiset, nuoret, naiset. Kyseessä oli nuori isotissinen blondi. Ei mitenkään ruma ulkokuoreltaan, mutta kuten aina, todellinen kauneus löytyy sisältä.

Ensimmäisen kerran pistin tytön merkille, kun ajoin auton parkkiin. Samaan aikaan tyttö kömpi viereisessä pusikossa ilman housuja.

Lähdettiin kaverin kanssa sisälle, mutta ennen lippujonoa tyttö ehti saada housut jalkaan ja roikkumaan hihasta. Kovin sinnikkäästi se selitti minulle jotain, joten kohteliaana vastasinkin jotain. Tämän jälkeen se kysyi saman asian kolme kertaa uudestaan, pysäytti minut ja alkoi hiplaamaan rintaani - palava tupakka kädessä. Herrasmeihenä otin tyttöä kädestä kiinni, siirsin sen sivummalle, mutisin jotain ja jatkoin pikkuhiljaa matkaa. Lopulta tyttö totesi, ettei taida päästä sisälle, sanoi että alkaa kohta itkettää ja kävi istumaan parkkipaikalle. Minä jatkoin sisälle.

Jaa iin miten mies isketään? Miehet ovat helppoja ja se onnistuu melkein millä tahansa taktiikalla. Paitsi ulostamalla julkisesti ja ryntäämällä sitten sohimaan miestä palavalla tupakalla. Tai no, todennäköisesti tuokin toimisi osaan miehistä.

Yön keikka.

Mutta tosiaan, päädyin sinne Yön keikalle. Paras adjektiivi sille voisi olla "mitäänsanomaton". Ihmiset olivat täysillä mukana, koko rakennus heilui yleisön tanssiessa mukana. Bändin jätkät tiesivät selvästi, että ihmiset rakastavat heitä ja vetivät keikan rennon rutinoituneesti. Musiikki oli liian kovallaan ja mössööntyi puuroksi, mutta mitä sitä turhaan äänenlaadulla elvistelemään, kun 95% yleisöstä kuitenkin on ympäripäissään. Musiikki oli sitä samaa mitä Yö aina tekee, eli ei se pahemmin ärsytä. Hauskaa sen sijaan oli laulaja, joka juonnoissaan intoutui vittuilemaan yleisön edustajille. Ensin eturivin kyynärpääkuningattarelle ja lopussa oikein urakalla täysin umpitunnelissa olevalle jätkälle.

Loppuyö.

Keikalta jatkettiin sitten kavereiden kanssa mökille, jauhettiin paskaa, saunottiin, uitiin ja paistettiin makkaraa. Mikä oli mukavaa. Ennen olin järvessä jatkuvasti, viime kesänä en tainnut käydä uimassa kertaakaan. Oli se edelleen mukavaa, mutta paluu maalle oli taas järkytys. Painovoima on julma ja raastaa meitä maa-äidin syliin niin tukahduttavalla otteella.

Puolisen vuorokautta aiemmin.

Aamulla kotiin ajellessani otin kyytiin pari liftaria. Toinen oli Kolumbiasta ja toinen olikin kotikunnan naapurista ja tunsi monia vanhoja luokkakavereita. Mikä on hieman yllättävää, kun ottaa huomioon, että esimerkiksi ala-asteella meidän luokalla oli kymmenen ihmistä. Olikin vähän absurdia kysellä vanhojen ystävien kuulumisia ventovieraalta liftarilta, jonka nappasi kyytiin sattumanvaraiselta huoltoasemalta. Kaiken lisäksi tämä oli ensimmäinen kerta koskaan kun liftareita kyytiin otin.

Mutta oli oikein mukavaa saada matkalle juttuseuraa. On oikeastaan aika vapauttavaa on jutella täysin ventovieraille ihmisille, joihin ei todennäköisesti koskaan enää tule törmäämään. Mutta Suomi on todellakin pieni maa.

Minä rakastan koiria (pieninä paloina).

Koirat. Ne todellakin vihaavat lehdenjakajia.

Hyvät.

Tähänastinen suosikkini on ollut eräs pieni (en tosin ole vielä kertaakaan nähny mokomaa otusta) räksyttäjä, joka herättää talonväen joka yö. Asiakkaalla on tilattuna ovellekanto, joten joudun kiertämään koko talon. Tämä pikkuhirviö alkaa haukkumaan sitä pienen machokoiran kimeää ja kuuluvaa haukuntaa heti, kun astun pihaan. Tämän jälkee se kiertää ympäri taloa minun perässäni haukkuen, ainakin siihen asti, kunnes sisältä kuuluu "ole ny jo hiljaa!". Usein se vielä varmuuden vuoksi jatkaa haukkumista kunnes olen kuulomatkan ulkopuolella.

Tämä tapahtuu joka jumalan yö siinä neljän maissa. Ja kaiken lisäksi asukkaat maksavat ovellekannosta rahaa.

Pahat.

Viime yönä taasen eräs helvetin hurtta yritti käydä kimppuun. Sen omistajat ovat niitä ihmisiä, joiden mielestä on hyvä idea laittaa koiralle juoksunaru, joka ylttyy postilaatikolle ja pistää koira ulos joka ikinen yö. Yleensä se rakki makoilee laiskana toisella puolella pihaa, eikä jaksa pahemmin välittää. Kerran se on minut käynyt nuuskimassa. Mutta liekkö isäntä piessyt sen hiilihangolla, kun tänä yönä se seisoo laatikon alla, murisee ja yrittää käydä kimppuun kun kävelen lähemmäs.

Tässä on se pieni ongelma, että minun kimppuuni ei vaan käydä. Eivät ihmiset, eivätkä koirat. Jotkut pelkäävät lapsuustraumojensa takia valkoisia laatikoita, minä taas olen sillä tapaa kieroutunut, että en siedä sitä, että kukaan uhkaa minua tai ystäviäni. Tässä yhteydessä se tarkoittaa lähinnä sitä, että jos tuon hurtan omistajat eivät saa lähiaikoina lehtiään, se saattaa kerrankin johtua siitä, että jakaja vittuilee. Säälittävää, kyllä, mutta olen oikeasti vihainen.

Yleisellä tasolla se tarkoittaa sitä, että jos koira käy ilman syytä minuun kiinni, niin se ei selviä siitä hengissä. Joten olkaa hyvät ja pitäkää koiranne poissa työtä tekevien ihmisten perseistä, kiitos.

Rumat.

Toisella piirillä taasen eräillä asukkailla on isohkon vasikan kokoinen bernhardilainen. Tuon leppoisasti murisevan mussukan he tapaavat jättää irralleen pihaan - jossa myöskin laatikko sijaitsee. Piha on aidattu, mutta minua se ei kauheasti lohduta, kun koira on porttia huomattavasti korkeampi ja todennäköisesti ei edes vaivautuisi hyppäämään, vaan juoksisi risuviritelmän läpi. Se on kyllä todella sympaattisen näköinen otus, mutta kierrän sen mieluiten kunnioittavan välimatkan päästä.

Voikärpäsvaikutus, eli elämöintiä elokuvista.

Kesä on sitten onnistunut pitämään minut kiireisenä piknikkeineen, säätämisineen, gootteiluineen, taiteiluineen ja muine kieroiluineen. Oikeastaan elämä on ollut varsin hyvää viime aikoina, jopa ajoittaisine vitutuksineen ja kalvavine epäilyksineen siitä, että tulen vielä saamaan nenilleni. Mutta koska oikean elämän märehtiminen kävisi raskaaksi, niin voisin kirjoittaa pari sanaa elokuvista.

Butterfly Effect

Perhosvaikutus tuli takavasemmalta ja yllätti minut pahanpäiväisesti. Ilmeisesti Ashton Kutcher -allergiani takia onnistui ensi-illana ikaan saamaan elokuvasta täysin väärän kuvan. Onneksi kaverin suosittelu ja Anttilan alelaari pelastivat minut siltä virheeltä, etten olisi elokuvaa koskaan katsonut. Tyhmän toimintärymistelyn sijasta kiekolta paljastuisikin varsin älykäs elokuva aikamatkustuksesta. Erityisen miellyttävä oli todeta, että elokuva onnistui olemaan sekä henkilökuvaus, että ideaelokuva.
Puutteitakin toki löytyi, ainakin esimmäisellä kerralla elokuva alkoi loppukolmanneksella tuntua hieman pitkitetyltä. Ideapuolella tökittiin kepillä moniakin asioita, mutta läheskään kaikkea ei viety loppuun - mitä nyt ei toki voi odottaakaan.
Itse jäin miettimään lähinnä yhtä asiaa: Jos muutat rakastamiesi ja tuntemiesi ihmisten elämää, niin millä perusteella tämän muutoksen tuotos olisi enää sama ihminen? Jos sinun viimeiset 20 vuotta muutettaisiin, olisitko sinä sama henkilö? Ehkäpä tuon asian tutkielma olisi sitten se minun aikamatkustuselokuvani. Opetuksena tulisi olemaan, että vaikka sinulla olisi jumalan voima, muuttamalla rakkaidesi elämää tuhoaisit ne henkilöt keitä rakastat. Jäljelle jäisi vain tyhjä kuori, oma luomuksesi.

War of the Worlds

Speilberg sen sijaan onnistui survaisemaan käpälänsä höyryävään sontaläjään omassa versiossaan Maailmojen sodasta. Jos aloitetana positiivisista puolista, niin leffa on viihdyttävä niin kauan, kun henkilöt malttavat pitää turpansa kiinni ja kekittyvät kuolemiseen ja massatuhon väistelyyn. Enää harvemmin pääsee moittimaan efektejä, mutta tässä niitä voisi jopa hieman kehua.

Huonojen puolien ruotimisen voisin aloittaa vaikkapa, noh, alusta. Tom Cruise on ahtaajana kutakuinkin yhtä uskottava, kuin mursu koiranäyttelyssä. Se ei vaan toimi. Seuraavaksi päästäänkin loppuun. Siltä varalta, ettei joku sitä tuntisi, väännetän loppu symboolisesta rautakangesta ennen, kuin katsoja on lopettanut Cruisen duunariluukille nauramisen. Ilmeisesti tarkoituksena oli sitoa elokuva rakenteellisesti paremmin yhteen ja naamioida juonen täydellinen puuttuminen - vähän niin kuin elefantti naamioidaan nenäliinalla kahvipöydäksi.

Suurin rikos ihmisyyttä vastana oli kuitenkin elokuvan päähenkilöt. Yleensä olen ensimmäisenä vaatimass Hollywood -leffoihin vähemmän täydellisiä sankareita ja rosoisempia henkilöhahmoja. Tässä sen sijaan päähenkilöt olivat kaikki niin rasittavia mulkkuja, että minua ihan oikeasti vitutti ettei niitä saatu sen enempää hengiltä. Katastrofielokuvia syytetään usein epärealistisiksi, koska hahmot käyttäytyvät niissä aivan liian loogisesti ja kunniallisesti. Hyvä herra Spielberg, voin kertoa, ettei Marsilaisten hyökkäyksestä kertova katastrofielokuva muutu yhtään realistisemmaksi sillä, että päähenkilöt ovat riemuidiootteja, jotka yrittäisivät väistää kohti tulevaa höyryveturia juoksemalla rataa pitkin.

Mainittakoon nyt vielä, että olihan se kiva ajatus tehdä elokuva maailmanlopusta, joka kerrottiin pienten ihmisten näkökulmasta ja jonka päähenkilöt eivät todellakaan olleet mitään sankareita. Harmi vain, että esimerkiksi Shaun of the Dead teki asian paremmin jo aiemmin ja se oli sentään komedia.

p.s Kiltti herra Spielberg, olkaa hyvä ja unohtakaa, että olette tehneet Indiana Jonesit ja Schindlerin listan. Sillä jos tämä elokuva edustaa teidän elokuvataiteellistenne kykyjen tämänhetkistä huipentumaa, pelkään että ensi vuonna saisimme nauttia Schindlerin Listan special editionista, jossa natseille on digitaalisesti editoitu radiopuhelimet ilkeiden ja pahojen aseiden sijaan.

Näyttelijöistä

Katsomisen lisäksi minulla oli harvinainen ilo päästä pistämään sanoja ammattinäyttelijän suuhun. Se on lähes pelottavaa seurata vierestä, kuinka nopeasti toisen ihmisen olemus muuttuu, kun vaihdetaan todellisuudesta rooliin. En tiedä osaisinko ikinä luottaa siihen, että olisiko kyseinen nainen aidosti ystävällinen taikka vihainen.